Siitä on jo aimo tovi vierähtänytkin, mutta menetyksestä toipumiseen on vielä paljon matkaa. Tämän vuoden puolella en ole enää miettinyt Ronjaa ihan joka päivä, mutta hyvin usein kuitenkin, edelleen.
Emme koskaan saaneet kunnollista diagnoosia. Kaikki alkoi elokuun puolivälissä sellaisena lauantaina, jona aivan kaikki mahdollinen meni pieleen. Sissi heitti ison huonekasvin lattialle (kasvi tietysti tuhannen päreiksi), sitten kauppareissulla Hugo (autollamme on nimi) ei enää käynnistynyt Prisman pihasta - takakontti täynnä kylmätavaraa kovilla helteillä, tietenkin. Kun lopulta olimme päässeet kotiin - auton käynnistys vaati apua yhteensä viideltä työntekijältä, vieläkin nolottaa ihan älyttömästi - ja olin juuri ehtinyt sanoa, ettei päivä ainakaan enää iltakahdeksalta voi pahentuakaan, hyppäsi Ronja syliini ja jouduin toteamaan Poikaystävälle samoin tein että soita eläinlääkäripäivystykseen, Ronjan korvat ovat keltaiset. Ihan samanlaiset kuin Nepilläkin oli. Saimme ajan puoli yhdeksitoista ja lähdimme matkaan: Ronja naukui kopassa tauotta ja tietysti saimme lisäksi vielä jännitysmomentin; mahtaako auto käynnistyä vai ei.
(Hugo saatiin lopulta korjattua, vaikka mekaanikko ihmettelikin miten olimme sen saaneet käynnistettyä, kun ilmeisesti kaikki mahdolliset käynnistykseen tarvittavat osat kuten akku olivat vedelleet viimeisensä jo aikoja sitten. Ainoa ehjä osa taisi olla virtalukko -.-)
Kammottava lauantaipäivä päättyi siihen, että Ronja jäi yöksi tiputukseen ja minä vietin unettoman yön hermoillen. Seuraavana päivänä haettiin Ronja ja potilas sai paljon kehuja: oli kömpinyt hoitajan syliin kehräämään keskellä yötä. Kotona huomattiin nopeasti että ei näytä hyvältä. Ronja ei suostunut syömään itse. Seurasi kaksi viikkoa lääkärikäyntejä, pakkosyöttämistä ja jatkuvasti voimistuvaa epätoivoa. Koko ajan Ronja vaikutti olosuhteisiin nähden voivan jopa hyvin: jaksoi hyppiä kirjahyllyn päälle, pyysi ulos (valjaissa ulkoilutimme häntä silloin tällöin), tuli syliin / viereen kehräämään ja parin päivän välein söi itse hieman kastiketta tai pienen palan lihaa, ja näin piti toivoa mahdollisesta toipumisesta yllä. Viimeisenä yönä hän sitten oksensi kaiken viikonlopun aikana syötetyn ruoan pihalle, ja silloin me viimein luovutimme. Seuraavana päivänä, 1.9., oli aika mennä lääkäriin viimeisen kerran.
Jälkikäteen tietenkin mietin paljon sitä, toimimmeko tilanteessa oikein: pitkitimmekö turhaan, yritimmekö liian vähän. Eihän sillä enää ole mitään väliä. Ihan viime aikoina olen miettynyt sitä, saimmeko oikeastaan kunnollista hoitoa. Päivystyksen jälkeen menimme sisäelimiin erikoistuneelle eläinlääkärille ja hän päätti verikoetta silmämääräisesti arvioiden että olimme myrkyttäneet Ronjan rönsyliljalla (joka kuuluu nimestään huolimatta parsakasvien heimoon ja on täysin myrkytön). Punasolut olivat kuulemma jakaantuneet, mikä viittaa myrkytykseen. Myöhemmin labratulokset osoittivat että lääkäri oli väärässä. Silti syitä etsittiin vain meistä: jotain vahingollista olimme varmasti kissalle antaneet. Nyt toivon että olisin osannut pitää puoleni paremmin; fakta kumminkin on että pyrin pitämään kissoistani mahdollisimman hyvää huolta. Tästä farssista ei jäänyt minulle kuin osamaksuja kesään saakka ja kuolleen kissan tuhkat kirjahyllyllä. Ikävä on valtaisa.
